Kirjallisuuspoliisi pamputtaa

Vuosittain ilmoille pääsee valtavat läjät kirjoja, jotka ovat silkkaa sontaa. Sen ymmärtäisi jotenkin, jos kynäilijöistä olisi pulaa ja olisi tyydyttävä siihen, mitä saa. Kumma kyllä, kustantamoille tulvii kuulemma käsikirjoituksia ovista ja ikkunoista ja vain murto-osa niistä julkaistaan. Monia esikoisteoksia lukiessa ihmettelee, minkä takia juuri tämä on päätetty julkaista. Tunnetulta kirjailijalta taas julkaistaan kritiikittömästi minkälaista paskaa hyvänsä – ilmeisesti koska kustannussopimus siihen velvoittaa tai koska paskan uskotaan uppoavan yleisöön.

Jos ihminen nimittää itseään kirjailijaksi ja on päässyt siihen mahtavaan kirjailijaliittoonkin – johon Kata Kärkkäistä ei millään meinattu kelpuuttaa, vaikka tämä olikin julkaissut jo useita kirjoja ja tiettävästi elättänytkin itseään kirjoittamisella – häneltä pitäisi vaatia ammattilaisen työtä eikä mitään surkeita räpellyksiä. Joskus 80-luvulla oli olevinaan erikoista ja taiteellista, jos kirjoitti kirjan ilman välimerkkejä ja kappalejakoa. 60-luvulla taas oli sensaatiomaista kirjoittaa vittu. Hohhoijaa, nykyään lienee radikaalimpaa kirjoittaa kirja ilman yhtäkään vittua, huoraa tai homoa.

Valistunut lukija ei näe mitään syytä kirjoittaa huonoa suomea. Minulle on turha väittää, että huonoon kieleen olisi syynä taiteelliset pyrkimykset tai muu epämääräinen löpinä. Jos tyyppi ei hallitse äidinkielensä sanastoa, tyylilajeja, kielioppia ja oikeinkirjoitusta, hänen ei pitäisi toimia kirjailijana. Esimerkiksi monissa Reijo Mäen romaaneissa on tökeröiksi luokiteltavia kielivirheitä, kuten uuden virkkeen aloittaminen relatiivipronominilla. Mitä lisäarvoa tällainen on tuovinaan Jussi Vareksen seikkailuihin? Kirjoittaja ei hallitse yleiskieltä ja kustantamossa ei ole asiansa osaavaa kustannustoimittajaa, eli lukijoita on huijattu. Vareksen henkilöhahmon ja seikkailujen tuoreudesta ja uskottavuudestakin voi huonolla tahdolla löytää valittamista.

Epätyydyttäviksi luokittelen myös kirjat, joiden kirjoittaja ei ole osannut päättää, mitä haluaa sanoa ja miksi. Jos takakannessa lukee jännitysromaani, lukijalla lienee oikeus odottaa kutkuttavan karmivia lukuhetkiä. Miksi sitten menestyskirjailijat, kuten ruotsalainen Camilla Läckberg, jaarittelevat sivutolkulla henkilöidensä perhe-elämästä? Ketä kiinnostaa, että henkilö X on nyt niin onnessaan, kun hänen vaimonsa on niin hehkeä odottaessaan kaksosia? Ketä kiinnostaa, että henkilö Y tunsi jälleen jommankumman kaksosista potkaisevan kipeästi kylkiluuhunsa (ja oli siitä tietysti iik niin onnellinen)?

Leena Lehtolaiselle taas sellaisia terveisiä, että ketään ei takuulla kiinnosta yhtään, että Maria Kalliolla on vaikeuksia sovittaa yhteen työ ja perhe-elämä. Ai miksei kiinnosta? Koska me kaikki jo tiedämme nuo asiat ja koska me tahdomme lukea jännittäviä juttuja emmekä banaalia löpinää. Meitä ei myöskään kiinnosta, onko päähenkilö käynyt kaupassa tai vessassa ja mitä ruokaa hän on laittanut ja onko kenties tiskannut. Lukekoot jotain helvetin kaksplussaa ne, joita tuollaiset asiat kiinnostavat. Ja kirjoittakoot tuollaisiin ne, jotka eivät muusta osaa kirjoittaa.

Kirjallisuuspoliisia oksettaa myös teennäiset ja alleviivatut henkilöhahmot. Miksi miespoliisin tai -etsivän pitää aina olla joko läski, ketjussa polttava juoppo uhkapeluri ja antisankari tai komea ja lihaksikas machomies? Miksi naispoliisin tai -etsivän pitää aina olla joko meikitön, yltiöurheilullinen poikatyttö, joka ei ikinä käytä hametta eikä osaa kävellä korkokengillä, tai yli-inhimilliset järjen ja ruumiin voimat omaava seksipommi, joka juoksee rosvot kiinni 10 sentin koroillaan lisäten samalla huulipunaa lennossa? Edellä mainittujen vaihtoehto on, että päähenkilö, oli mies tai nainen, on kuolettavan tylsä tavis, jonka perheongelmilla lukijaa piinataan. Haloo, kirjailijat, ettekö tosiaan keksi parempaa?

Vaadin kirjoihin varoitustarrat: Tämä kirja voi aiheuttaa korkeaa verenpainetta, masennusta ja vitutusta sekä lyhentää elinaikaasi.